Voiko vanhan uudistaminen olla innovaatio?

Torstai 24.9.2015 - Tuottavuusaktivisti Reino Myllymäki

Vuonna 1962-1964 maahamme ostettiin sveitsiläisiä 30 mm ilmatorjuntatykkejä (30 ItK/62 HS), joissa oli italialainen Galileo-laskin- ja tähtäysjärjestelmä. Varsinkin viimeksi mainittu osoittautui vaikeaksi oppia ja opettaa. Mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä, jos tutkijan lopputoteamus asejärjestelmästä pitää paikkaansa: "...ettei oikein asennetulla ja trimmatulla P 36 -suunturilla ja suuntaajan virheettömällä toiminnalla yleensä ole mahdollista saada 30 ItK/62:lla osumia lentokoneeseen".

Vaikka ilmatorjunnan ainoa tehtävä ei olekaan saada ammutuksi vihollisia alas, on sen onnistuminen kuitenkin hyvä lähtökohta.

Aivan toinenlainen tarina on 23 ItK/61:n tarina. Moskovassa käymässä ollut kauppavaltuuskunta sai tietää, että oli mahdollisuus saada rahoitus tykin hankinnalle ja sopi, että Suomi ostaa 23 ItK/61 -tykkiä suuren määrän vuosina 1968-1970. Nyreyttä aiheutti se, että asiasta tiedotettiin ilmatorjuntajoukkoja vasta jälkikäteen ja että tykin laskin- ja suuntausjärjestelmä edusti tyyppiä, josta oltiin pyrkimässä eroon.

Tuo venäläinen laskinjärjestelmä, joka oli kehitetty sodanaikaisesta saksalaisesta järjestelmästä, oli toki asejärjestelmän heikko lenkki. Asesuunnittelija oli ottanut laskimeen sisältyvän epävarmuuden huomioon perivenäläiseen tyyliin asentamalla tykin kehtoonsa niin väljästi, että sarjaan syntyy noin 15 piirun hajonta. Tykin ampuma sarja - 30 laukausta sekunnista - muodostaa 2 000 metrin etäisyydellä noin 30 metrin läpimittaisen haulikkokuvion.

Sergei-lempinimen saaneesta tykistä tuli varsin suosittu ja sitä hankittiin lisää mm. Itä-Saksan konkurssipesästä.

Tykkiä modernisoitaessa siihen asennettiin uudet kotimaisen tähtäys- ja suuntausjärjestelmät. Tähtäysjärjestelmässä päästiin tilanteeseen, että kaikki tarvittavat parametrit saatiin mittaustuloksina, joten arviolukuja ei tarvinnut enää käyttää. "Uudistuksen ansiosta 23 ItK:n tulenaloitustarkkuus on parantunut merkittävästi (>90 %), jolloin myös todellinen torjuntaetäisyys on entistä suurempi".

Vanhaa, osin epäortodoksista suunnittelua edustavaa, asetta kehittämällä saatiin erinomainen ase, joka on käytössä vieläkin. Samantyyppiseen modernisointiin on päädytty muuallakin, mm. Venäjällä ja Sveitsissä.

Kehittämisessä on paneuduttava korvaamaan se osa kokonaisuudesta, joka ei toimi tai ei vastaa ajan vaatimuksia. Kokonaisuudessa saattaa olla osia, jotka vanhuudestaan huolimatta ovat aivan toimivia. Sellaisia osia ei kannata suoralta kädeltä hylätä, vaikka ne perustuisivatkin tavanomaisesta poikkeavaan ajatteluun.

Onnistunut innovaatio täyttää tiedostettuja ja tiedostamattomia tarpeita ja johtaa kaupalliseen menestykseen. Keksintö ei ole vielä innovaatio ja pelkkä idea on vielä kauempana innovaatiosta.

Ai niin: jos lentokoneiden alasampuminen ei ole ilmatorjunnan ainoa tehtävä niin mitä ne muut tehtävät ovat? No, jos ilmatorjunta pelkällä ammunnallaan saa aikaan sen, että vihollinen ei osu kohteeseensa tai pelkällä olemassaolollaan estää vihollista hyökkäämästä, on se tehnyt tehtävänsä.

Lainaukset ovat Sotamuseon julkaisusta 1/2005: Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917-2000.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: johtaminen, kehittäminen, idea, keksintö, innovaatio, onnistuminen, epäonnistuminen

Mikä olisi johtajan suuri palvelus yhteiskunnalle?

Torstai 25.6.2015 - Reino Myllymäki

Olen viime vuodet saanut työskennellä yrityksessä, jossa huomioon otetaan aluksi hulluiltakin tuntuvat ideat. Niitä puntaroidaan, saatetaan kokeillakin ja joskus ne päätyvät käyttöönkin. Vaikka optimismia viljellään, se tehdään kuitenkin useimmiten nykyhetken realiteettien pohjalta.

Kun epäonnistutaan, pieleen menemisen syyt kyllä selvitetään mutta ketään ei tuomita, vaan prosessin tavoitteena on oppiminen. Mokia ja virheitä tapahtuu siinäkin ympäristössä, mutta lähes poikkeuksetta asiat selvitetään.

Ja kun onnistutaan, muistetaan homman alkuunpanija ja jokaisen työpanos onnistumisen takana.

Tämä työympäristö on CxO.

Emme me täydellisiä ole, emme missään tapauksessa. Mutta muutaman päivän vierailu päinvastaisessa ympäristössä laittaa huomaamaan asioita, eikö?

Olin nimittäin muutaman päivän ympäristössä, jossa tyypillistä on, että väärinkäytösten uhri on syypää. Uudet ideat tapetaan alkuunsa. Realiteetteja ei tunnusteta ja asiat tehdään niinkuin ennenkin.

Riitoja ei koskaan selvitellä, koska kuvitellaan sopuisan yhteiselon paikkaavan haavat. Näin selvittämättömistä asioista tulee kiviä yhteiselon reppuun; anteeksi ei saada, koska anteeksi ei pyydetä.

Omasta mielestäni viimeksi mainitun ympäristön ongelmien juurisyy on suhtautuminen virheisiin ja epäonnistumisiin. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kun virheet ja epäonnistumiset sanktioidaan ankarasti, kukaan ei myönnä virheitään. Epäonnistumisia ei voida käydä koskaan läpi, juurisyitä tunnistaa. Eikä koskaan kukaan pyydä eikä saa anteeksi.

Mielestäni johtajat tekisivät suuren palveluksen työnantajalleen ja yhteiskunnalle luomalla työyhteisöihin virheistä oppimisen ilmapiirin. Ympäristön, jossa ymmärretään, että epäonnistuminen on välttämätön vaihe eteenpäin pääsemisessä. Jossa virhettä sinänsä ei sanktioida; sanktioiduksi tulee virhe, jota ei myönnetä tai josta ei oteta oppia.

Tämä blogikirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran CxO:n verkkosivuilla 18.6.2015.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: johtaminen, kehittäminen, työilmapiiri, epäonnistuminen, innovaatio