Nauretaanko hetki itsellemme?

Torstai 5.11.2015 - Tuottavuusaktivisti Reino Myllymäki

Muistan lukeneeni suomalaisesta perheestä, joka muutti Washingtoniin. Oli syksy ja koulut olivat alkamassa, joten juuri kaupunkiin muuttaneella perheellä oli kiire saada lapsi kouluun muistaakseni Adams Morganin kaupunginosassa. Se vain ei meinannut onnistua.

Yhdysvalloissa ei ole väestörekisteriä. Miten todistaa asuvansa jossain, jos ei ole väestörekisteriä? Amerikkalaiset ovat luovia, se onnistuu sähkölaskua näyttämällä. Heidän läpitunkemattoman logiikkansa mukaan kukaan ei ole niin tyhmä, että hankkisi huvikseen sähköliittymän.

Suomalaisperheen ongelma oli siinä, että he olivat juuri muuttaneet eikä heillä ollut ensimmäistäkään sähkölaskua. Heidän piti puhua sähkölaitos ympäri lähettämään yhden dollarin sähkölasku, jonka maksamalla heillä oli koululaitoksen kaipaama todiste asuinpaikasta. Lapsi pääsi kouluun kaksi viikkoa myöhässä.

Huvittavia nuo amerikkalaiset, eikö?

Meillähän on Väestörekisterikeskus, jossa kaikkien suomalaisten tiedot luuraa. VRK oli edistyksellinen, kun se lanseerasi vuonna 1999 HST-kortin, jolla saattoi allekirjoittaa sähköisesti sitä sun tätä. Hankimme kortteja ja teimme kaksi sovellustakin, joista toinen taisi olla ensimmäin sähköistä allekirjoitusta hyödyntävä B2B-softa YIT:n ja Inspectan välillä.

Sitten kävi niin, että HST ei mennytkään läpi, vaan pankkien TUPAS-tunnistus voitti kisan. TUPAS-tunnistetta käytät todennäköisesti veroilmoitusta täyttäessäsi, on siellä toki muitakin tunnistautumiskeinoja. Mutta aika moneen paikkaan on standardoitu pankkien tunnistautumismenetelmä siksi ainoaksi.

Pankkitunnuksia saatat joutua käyttämään, kun muutat vaikkapa puhelin- tai laajakaistaliittymäsi ominaisuuksia itsepalveluna. Entä jos liittymä on sellaisen seniorin hallussa, jolla ei koskaan ole ollut pankkitunnuksia. Tai jolle pankki ei henkilön korkean iän vuoksi sellaisia myönnä?

Entä jos olet maahanmuuttaja, jolla ei ole pankkisuhdetta täällä?

Aika huvittavia ollaan me suomalaiset, eikö?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: idea, keksintö, innovaatio, kehittäminen, standardi

Mitä Maija näki?

Torstai 29.10.2015 - Tuottavuusaktivisti Reino Myllymäki

Vanhempieni kotikylällä Kaustisen Köyhäjoella (joki oli köyhä, ei rannat) vaikutti persoona, jota kutsuttiin Jesserin Maijaksi, oikealta nimeltään Maija-Liisa Peltokangas (1880-1953). Äitini perheessä hänet tunnettiin ehkä siksiksin, että ilmeisesti havitteli äitini isoäidin kuoltua vuonna 1919 vapautunutta Kykyrin Välituvan emännän paikkaa. No, isoäitini äitipuolta Maijasta ei koskaan tullut.

Maijalla oli paljon tarinoita. Yksi hänen kertomuksistaan koski viljapellolla kulkevaa konetta, jonka perästä tippui jyväsäkkejä. Ihmiset puistelivat päitään Maijan tarinoille todeten niiden olevan noita "Jesserin Maijan juttuja".

Maija oli käynyt Amerikassa. Hän sai passin 16.7.1912 ja matkusti seuraavana päivänä ajan tavan mukaan laivalla Englantiin, josta valtamerihöyryllä edelleen Yhdysvaltoihin määränpäänään Frederick-niminen paikka.

Kauanko Maija Amerikassa oli, siitä ei ole tietoa. Niin kauan kuitenkin, että hänen kieleensä tarttuivat sanat "Jes söör" ja "Jees", mistä vääntyi hänen Suomeen palaamisensa jälkeen hänelle lempinimi Jesserin Maija.

Suomeen leikkuupuimuri rantautui vuonna 1950. Taisi käydä tässä asiassa niin, että Maija ehti kuolla, ennenkuin muut ymmärsivät, mitä Maija oli Amerikassa nähnyt.

Globalisaatio kutistaa maailmaa. Silti tänäänkin kokemuspiirin ulkopuolella oleville asioille tai ehdotuksille puistellaan päätä. Haluamme mieluummin keksiä pyörän uudelleen kuin ottaa käyttöön jossain muualla keksittyä.

Idea on arvokas vasta käyttöön otettuna. Sillä, kenen ideasta on kyse ja mistä idea on kotoisin, ei ole arvoa. Vain käyttöönotolla on. Siispä: avoimin mielin katsomaan, miten muualla tehdään asioita. Ei kaikkea tarvitse tehdä samalla tavalla mutta saattaa olla, että näit jossain muualla, jossain toisessa asiayhteydessä asian, joka omassa yrityksessäsi käyttöönotettuna tuottaa kilpailuedun.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: johtaminen, kehittäminen, idea, keksintö, innovaatio, technology transfer

Voiko vanhan uudistaminen olla innovaatio?

Torstai 24.9.2015 - Tuottavuusaktivisti Reino Myllymäki

Vuonna 1962-1964 maahamme ostettiin sveitsiläisiä 30 mm ilmatorjuntatykkejä (30 ItK/62 HS), joissa oli italialainen Galileo-laskin- ja tähtäysjärjestelmä. Varsinkin viimeksi mainittu osoittautui vaikeaksi oppia ja opettaa. Mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä, jos tutkijan lopputoteamus asejärjestelmästä pitää paikkaansa: "...ettei oikein asennetulla ja trimmatulla P 36 -suunturilla ja suuntaajan virheettömällä toiminnalla yleensä ole mahdollista saada 30 ItK/62:lla osumia lentokoneeseen".

Vaikka ilmatorjunnan ainoa tehtävä ei olekaan saada ammutuksi vihollisia alas, on sen onnistuminen kuitenkin hyvä lähtökohta.

Aivan toinenlainen tarina on 23 ItK/61:n tarina. Moskovassa käymässä ollut kauppavaltuuskunta sai tietää, että oli mahdollisuus saada rahoitus tykin hankinnalle ja sopi, että Suomi ostaa 23 ItK/61 -tykkiä suuren määrän vuosina 1968-1970. Nyreyttä aiheutti se, että asiasta tiedotettiin ilmatorjuntajoukkoja vasta jälkikäteen ja että tykin laskin- ja suuntausjärjestelmä edusti tyyppiä, josta oltiin pyrkimässä eroon.

Tuo venäläinen laskinjärjestelmä, joka oli kehitetty sodanaikaisesta saksalaisesta järjestelmästä, oli toki asejärjestelmän heikko lenkki. Asesuunnittelija oli ottanut laskimeen sisältyvän epävarmuuden huomioon perivenäläiseen tyyliin asentamalla tykin kehtoonsa niin väljästi, että sarjaan syntyy noin 15 piirun hajonta. Tykin ampuma sarja - 30 laukausta sekunnista - muodostaa 2 000 metrin etäisyydellä noin 30 metrin läpimittaisen haulikkokuvion.

Sergei-lempinimen saaneesta tykistä tuli varsin suosittu ja sitä hankittiin lisää mm. Itä-Saksan konkurssipesästä.

Tykkiä modernisoitaessa siihen asennettiin uudet kotimaisen tähtäys- ja suuntausjärjestelmät. Tähtäysjärjestelmässä päästiin tilanteeseen, että kaikki tarvittavat parametrit saatiin mittaustuloksina, joten arviolukuja ei tarvinnut enää käyttää. "Uudistuksen ansiosta 23 ItK:n tulenaloitustarkkuus on parantunut merkittävästi (>90 %), jolloin myös todellinen torjuntaetäisyys on entistä suurempi".

Vanhaa, osin epäortodoksista suunnittelua edustavaa, asetta kehittämällä saatiin erinomainen ase, joka on käytössä vieläkin. Samantyyppiseen modernisointiin on päädytty muuallakin, mm. Venäjällä ja Sveitsissä.

Kehittämisessä on paneuduttava korvaamaan se osa kokonaisuudesta, joka ei toimi tai ei vastaa ajan vaatimuksia. Kokonaisuudessa saattaa olla osia, jotka vanhuudestaan huolimatta ovat aivan toimivia. Sellaisia osia ei kannata suoralta kädeltä hylätä, vaikka ne perustuisivatkin tavanomaisesta poikkeavaan ajatteluun.

Onnistunut innovaatio täyttää tiedostettuja ja tiedostamattomia tarpeita ja johtaa kaupalliseen menestykseen. Keksintö ei ole vielä innovaatio ja pelkkä idea on vielä kauempana innovaatiosta.

Ai niin: jos lentokoneiden alasampuminen ei ole ilmatorjunnan ainoa tehtävä niin mitä ne muut tehtävät ovat? No, jos ilmatorjunta pelkällä ammunnallaan saa aikaan sen, että vihollinen ei osu kohteeseensa tai pelkällä olemassaolollaan estää vihollista hyökkäämästä, on se tehnyt tehtävänsä.

Lainaukset ovat Sotamuseon julkaisusta 1/2005: Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit 1917-2000.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: johtaminen, kehittäminen, idea, keksintö, innovaatio, onnistuminen, epäonnistuminen

Mikä olisi johtajan suuri palvelus yhteiskunnalle?

Torstai 25.6.2015 - Reino Myllymäki

Olen viime vuodet saanut työskennellä yrityksessä, jossa huomioon otetaan aluksi hulluiltakin tuntuvat ideat. Niitä puntaroidaan, saatetaan kokeillakin ja joskus ne päätyvät käyttöönkin. Vaikka optimismia viljellään, se tehdään kuitenkin useimmiten nykyhetken realiteettien pohjalta.

Kun epäonnistutaan, pieleen menemisen syyt kyllä selvitetään mutta ketään ei tuomita, vaan prosessin tavoitteena on oppiminen. Mokia ja virheitä tapahtuu siinäkin ympäristössä, mutta lähes poikkeuksetta asiat selvitetään.

Ja kun onnistutaan, muistetaan homman alkuunpanija ja jokaisen työpanos onnistumisen takana.

Tämä työympäristö on CxO.

Emme me täydellisiä ole, emme missään tapauksessa. Mutta muutaman päivän vierailu päinvastaisessa ympäristössä laittaa huomaamaan asioita, eikö?

Olin nimittäin muutaman päivän ympäristössä, jossa tyypillistä on, että väärinkäytösten uhri on syypää. Uudet ideat tapetaan alkuunsa. Realiteetteja ei tunnusteta ja asiat tehdään niinkuin ennenkin.

Riitoja ei koskaan selvitellä, koska kuvitellaan sopuisan yhteiselon paikkaavan haavat. Näin selvittämättömistä asioista tulee kiviä yhteiselon reppuun; anteeksi ei saada, koska anteeksi ei pyydetä.

Omasta mielestäni viimeksi mainitun ympäristön ongelmien juurisyy on suhtautuminen virheisiin ja epäonnistumisiin. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kun virheet ja epäonnistumiset sanktioidaan ankarasti, kukaan ei myönnä virheitään. Epäonnistumisia ei voida käydä koskaan läpi, juurisyitä tunnistaa. Eikä koskaan kukaan pyydä eikä saa anteeksi.

Mielestäni johtajat tekisivät suuren palveluksen työnantajalleen ja yhteiskunnalle luomalla työyhteisöihin virheistä oppimisen ilmapiirin. Ympäristön, jossa ymmärretään, että epäonnistuminen on välttämätön vaihe eteenpäin pääsemisessä. Jossa virhettä sinänsä ei sanktioida; sanktioiduksi tulee virhe, jota ei myönnetä tai josta ei oteta oppia.

Tämä blogikirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran CxO:n verkkosivuilla 18.6.2015.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: johtaminen, kehittäminen, työilmapiiri, epäonnistuminen, innovaatio